perjantai 19. syyskuuta 2014

Piti tulla ihan livenä katsomaan

Olen ehkä avautunut aiheesta jo ihan riittävästi ja ne, joita ihanien työkavereideni hehkuttaminen kyllästyttää: palataan sitten seuraavassa postauksessa.

Myönnän olevani ehkä turhan hanakka luomaan ihmisistä hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä jo ihan ensikohtaamisella. Ok, ensivaikutelma on tärkeä, mutta etenkin töissä olen huomannut, että on syytä antaa se toinenkin mahdollisuus.

Miltei jokainen, jonka kanssa tulen tätä nykyä parhaiten juttuu ovat olleet niitä, joista aluksi olen ajatellut "voiko minulla olla mitään yhteistä tämän tyypin kanssa???" tai "ihan oikeastiko olette sitä mieltä, että tässä seurassa pitäisi töitä tehdä???". Onneksi nämä ajatukset ovat haihtuneet ja näistä hienoisia epäilyksiä aiheuttaneista ihmisistä on muotoutunut ihan oikeasti kavereita ja jopa ystäviä minulle.

Ja vaikka se voi kuulostaa pieneltä ja mitättömältä, mutta sellaisena päivänä kun kiire on mahdoton ja tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan, voi ihan pienen pieni arkinen juttutuokio ja huomionosoitus piristää mieltä. Eilen esimerkiksi yksi työkaveri tuli piipahtamaan työpisteelläni ja totesi "piti tulla ihan livenä katsomaan pitkästä aikaa". Ja kun asia tuli ihan vilpittömästi, niin ihan mieltä lämmitti. Ja tänään tuli sähköpostia "onpa ihanaa kun minulla on tällainen dreamteam!". :)

Kun tämä sijaisuuspesti tosiaan lähenee loppuaan, olen jokusen kerran myös miettinyt, että mitä jos työni eivät enää jatkukaan reilun kuukauden kuluttua? Minulle tulee ihan oikeasti ikävä noita ihmisiä. (Juu-u, on niitäkin joita EI niin tule ikävä...) Ok, eiväthän he maapallolta häviäkään, mutta jotenkin tiedän, että osan kanssa tuskin tulee erityisemmin yhteyttä pidettyä vaikka juttuun tullaankin. Osa nyt tietysti on jo niin tiivis osa omaa elämää, että yhteydenpidon lopettaminen ei tule kuuloonkaan. Mutta entäs sitten ne, keitten kanssa vaihdat kuulumiset ja joiden kanssa heität herjaa ruokatunnilla tai palavereissa?

Toivotaan siis, että tämä murhe on aiheeton.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kun ei lähde, niin ei lähde...

Joskus nettishoppailu on ihan ykköshupia ja toisinaan taas sieltä toisesta ääripäästä.

Tilasin viime viikolla silmät kiiluen viisi kappaletta juhlamekkoja kahdesta eri nettikaupasta sovitettavaksi. Odotukset olivat kuvien perusteella mitä korkeimmat. Ja tuossa äsken kun siivet kantapäissä kävin hakemassa saapuneet paketit työmatkalla, niin hyvä että ennätin edes kynnyksen yli kun piti jo repiä paketteja auki.

Ei olisi tarvinnut pitää kiirettä. Yhteensä muistaakseni 10 tilatusta vaatekappaleesta lähtee palautukseen 8. Tai ehkä vaan 7. Kahden mekon kanssa vielä arvon, että pidänkö niistä toisen vai en... Jos ne ei maksaisi liki 50 euroa, en empisi, mutta kun kumpikaan ei ole se The Mekko, niin hinta tuntuu semikivasta mekosta vähän suolaiselta.

Mutta niin. Kuvat kyllä valehtelivat aika pahasti jokaisen koltun kohdalla. Kaikki noista kyllä sopivat, mutta mikään ei istunut päälle toivotulla tavalla. Liian lyhyt, liian pitkä, liian pitkät hihat, väljä väärästä kohdasta, kummallista kangasta... Ärh!

Pitänee siis lähteä vielä kiertämään paikalliset vaatetusliikkeet ja toivoa parasta. Onneksi mekon tarve on vasta liki 1,5 kuukauden päässä eli ihan ei tarvitse vielä jätesäkkiin pukeutua. Olisihan sitä pikkumustaa ehkä siinäkin...

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Sauhu nousee

Huhuuuuh. Onpa ollut melkomoista rylläkkää töissä. Ei ole liiemmin ennättänyt päivän mittaa kelloa vilkuilla, pakko ollut vaan sokkona suorittaa. Monta, isoa ja päällekkäistä projektia ei sovi tälle hermorakenteelle selvästikään.

Pitäisi kääntää asiat positiiviseksi, että on varsin hyvä kun töitä on ja paljon. Mutta niinä päivinä kun työpäivä on jo päättynyt noin niinkuin virallisesti ja 80 prosenttia päivän töistä on tekemättä, kun pitkin päivää on tullut niitä "tämä pitäisi kyllä oikeastaan hoitaa NYT" -töitä, niin ei se kovin positiiviselta tunnu. Päinvastoin. Sarvi silmien välissä ja itkukaan ei hurjimpina päivinä ole ollut kuin ihan nurkan takana.

Sijaisuuttani ei tosiaan ole jäljellä kuin 1,5 kuukautta eli KUN olen tänne saakka jaksanut ja selvinnyt, niin kyllä tämä loppuun asti viedään samalla vauhdilla.

Talokauppojen tilanne ei ole nyt juurikaan edennyt. Tai siis sen verran, että meidän talon myyntihinnasta päästiin ostajien kanssa yksimielisyyteen ja nyt odotellaan, että josko joku ostaisi ostajien kodin. Voi siis puhaltaa hyvää onnea tänne päin ja nostaa peukkua pystyyn.

On nimittäin työkiire ja stressi tämän taloasian kanssa sellainen yhtälö, että meinaa taas hetkittäin tulla yöuniin. Tai ehkä paremminkin yöunettomiin. Vähemmän stressaavalle tämä ei olisi tilanne eikä mikään, mutta tällainen pieni ressierkki kyllä saa tästä vielä vatsahaavan.

Tänään kotiin ajellessa kävi kyllä mielessä, että jos murehtisin asioita vähän vähemmän, valittaisin asioista vähän vähemmän ja suhtautuisin elämään yleensä vähän vähemmällä vakavuudella, niin ois merkittävästi helpompaa. Luulen. Mutta sitten auton soittimesta kajahti:



Mieti itse minkä hinnan oot valmis maksaa
menestyminen on kallist paskaa
monesti meinannu otsaan sarvi kasvaa
ja kesken jättäminen ollut harkinnassa
aaah, mut se voittaa joka kestää kipuu
ja viimeisenä radalta vetää sivuun
kun toiset makaa kuola poskel tyyny käden pääl
mä teen merkittävää gillaa, en tyydy vähempään
yhteiskunnan elättien turha taas tulla itkemään
jokainen täällä on vastuussa itsestään
ja ihan sama mitä tehään
joka päivä kun on elossa, niin pitää elää
kysyt miten mä voin ottaa sen noin?
Jos chillaa liikaa, nää voi ottaa sen pois
sen piikkipaikan jonne kesti kauan kivuta
mä vedän sisulla en ikuna piiruakaan tiputa


Ehkä tällä kaikella rehkimisellä, vaivannäöllä ja "taistelemisella" on aikanaan joku merkitys. Hope so.