Jakomielitauti

Kaikessa jännittävyydessään tämä muuttoprojekti on alkanut viime päivinä nostaa pintaan myös vähän toisenlaisia tuntemuksia kun vaan intoa, odotusta ja malttamattomuutta. Jonkinlaista haikeutta olen ollut aistivinani ilmassa ympärilläni.

Ei. En tosiaan kadu, että saatiin kaupat tehtyä ja päästään muuttamaan, mutta kyllä tästä nykyisestä paikasta on tullut minulle koti. Kohta tämä on jonkun toisen koti. Toivon kyllä koko sydämestäni, että uudet asukkaat kotiutuvat tähän yhtä hyvin kuin minä itse olen näiden kolmen kolmen vuoden aikana kotiutunut.

Eilen oli ensimmäistä kertaa oikeasti pala kurkussa kun tässä lähinurkilla asunut miehen "edellisestä elämästä" meille tuttu vanhempi rouva oli jättänyt oven kahvaan pienen paketin kera kortin, jossa toivotti meille hyvää jatkoa ja kiitteli kaikesta. Eihän me nyt niin kauas mennä! Eikä kadota maailman kartalta! Ei tässä tarvitse kenellekään hyvästejä jättää!

Tunnepeikkona sitä vaan kiintyy niin ihmisiin kuin paikkoihinkin ja kyllä olen jokaisen aiemmankin muuton yhteydessä muutaman kyyneleen herauttanut vaikka jokainen lähtö on ollut täysin oma-alotteinen ja toivottu juttu. Eikä se nyt ehkä rikos ole, mutta onhan se nyt vähän hassua vetistellä kun kuitenkin on oikeasti innoissaan ja odottavaisin mielin tulevasta.

Isäntä kävi eilen hakemassa aimo kasan muuttolaatikoita eli huomenna alkaa se todellinen pakkaaminen. Olen kyllä jo koko tämän viikon pistänyt tavaraa laatikoihin ja käynyt kaappeja ja lipastoja läpi. Roskiakin olen saanut kasaan jo kolme isoa jätesäkillistä! Kierrätykseen on lähdössä vasta kaksi pahvilaatikollista tavaraa, mutta kunhan pääsen keittiön kaappien kimppuun, niin uskoisin kierrätettävien tavaroiden määrän lisääntyvän. Huonekaluista osa lähtee myös kiertoon ja osa suoraan kaatopaikalle.

Remonttimieskin on pyydetty katsomaan tätä meidän uutta kotia ja reilun kahden viikon päästä pitäisi rempan alkaa. Tänään jo vähän katselin keittiönkaapistoja, laminaatteja, kaakeleita ja muuta netistä. Josko ensi viikolla ennättäisi käydä ihan livenä vilkuilemassa valikoimia. Harmillisesti vaan esimerkiksi visioni kylpyhuoneen suhteen ovat osoittautuneet yllättävän hinnakkaiksi ja kun remonttibudjettimme ei ole hirvittävän suuri, niin joutunen luopumaan seinälaatoista, jotka ovat kappalehinnaltaan 50 euroa. En toki olisi niillä kokonaisia seinäpintoja laitattanut, mutta kivoina yksityiskohtina suihkun ympärillä, joka tulisi sekin ihan kohtuuttoman hintaiseksi. Pitänee siis miettiä budjettiin sopivampia vaihtoehtoja...

Huomenna ollaan menossa käymään siellä meidän uudessa paikassa eli voi olla, että saadaan tietää myös samalla milloin päästään oikeasti viemään tavaroita ja saadaan avaimet. Sitten se onkin enää tavarat paikasta a paikkaan b ja lähtöitkut.

Talollinen, tilallinen ja ennen kaikkea: velallinen

Nyt se on sitten totisinta totta: minä omistan puolikkaan talon ja palan metsää! Tai no jos ihan nyt tarkkoja ollaan, niin pankki omistaa, mutta koitan kyllä tehdä seuraavan 20 vuoden aikana kaikkeni, että kaikki velalla hankitusta olisi omaa.

Laina-asiat saatiin kuntoon keskiviikkona ja eilen isäntä myi nykyisen kotimme ja puoli tuntia sen jälkeen ostimme uuden kodin. Jotenkin on ihan epätodellinen olo, että nytkö tämä puoli vuotta jännitetty asia sitten toteutuu? Kaikki tapahtui sitten kuitenkin yllättävän nopeasti. Omakotitalojen myyntiajat kun venyvät tällä alueella, kuten varmasti monessa muussakin paikassa, nykyisellä taloustilanteella yllättävänkin pitkiksi. Puoli vuotta on ehkä kuitenkin keskivertoaika tai jopa aavistuksen nopeampikin.

Kolmen viikon päästä viimeistään meidän pitäisi saada uuden kodin avaimet käsiimme ja siitä viisi päivää myöhemmin nykyisen asuntomme tulisi olla tyhjä uusia omistajia varten. Mutta on hyvin todennäköistä, että pääsemme uuteen paikkaan jo kahden viikon kuluttua! Eli voinette päätellä tästä yhtälöstä, mitä teen seuraavat illat ja viikonloput.

Tänään aloitin pakkausurakan ja jokseenkin on toivoton olo. Siivottuna on vasta ihan muutamia kaappeja ja tuntuu, että tavaraa on jo nyt ihan liikaa. Kaikkia astiat, kirjahyllytavarat, dvd:t, kirjat jnejnejne ovat vielä tyystin koskematta. Vielähän noita nyt laatikoihin nostelee, mutta mihin ihmeeseen työnnämme ne uudessa kodissamme?! Etenkin kun siellä ei ole vaatekaappeja tai muuta säilytyssysteemiä sen jälkeen kun vaatehuone puretaan pois... Ok, kaappeja toki hankitaan mutta se, milloin se tapahtuu, ei ole ihan vielä tarkasti selvillä. Ei todennäköisesti ihan välittömästi muuton jälkeen. Elelemme siis varmasti laatikko- ja jätesäkkimeren keskellä jonkin aikaa ja ihmiselle, joka haluaisi kaiken kuntoon ja paikalleen hetinytvälittömästi moinen on taatusti hermoja raastavaa.

Ei siis auta kun vedellä henkeä ja koittaa ajatella positiivisesti, että sitten lopulta kaiken ollessa valmista, se on oikeasti meidän koti. :)

Sometimes life can taste so sweet

Olen aina ollut sillä kannalla, että julkisesti ei kannata hehkuttaa asioita yhtään etukäteen, koska useimmiten asioilla on tapana edetä jotain muuta reittiä kun käsikirjoituksen mukaan. Mutta tämä nyt on aika suppean lukijakunnan tavoittava tapa hehkuttaa eli suurta vahinkoa ei pääse tapahtumaan?

Asuntokauppamme ovat pitkästä aikaa päättäneet hieman edetä. Pääpiirteissään kaikki on enää kiinni kuntotarkastuksesta (meidän nykyisessä sekä tulevassa kodissa) ja sitten itse kaupanteosta mikäli tarkastaja ei löydä tutkimuksissaan mitään hälyttävää. Eli nyt ne peukkuset pystyyn, jotta saataisiin tämä asia napsahtamaan maaliinsa. Hurjintahan tässä on, että meidän ostokohteen omistajat haluaisivat uuteen kotiinsa viimeistään jouluna ja meidän kodin ostajien asunnon ostajat (onpas tämä muuten vaikeaa kirjoitettavaa...) ovat myös sillä mielellä liikkeellä, että joutuisasti vaan hommat pakettiin. Eli kenties asiat saattavat edetä jopa vauhdilla!

Ja töissä asiat rullaavat ja jotenkin pienesti uskon, että jatkossakin rullaavat. Paljon on uutta tulossa, mutta porukka, jonka kanssa saan (huom. en JOUDU) töitä tehdä, on juurikin niitä henkilöitä, joita en ehkä ikinä voi hehkuttaa liikaa. Ok, tokihan sekaan sopii niitä, joiden kanssa asiat eivät aina suju ihan kitkatta, mutta kuulunee asiaan joka työpaikalla. Ja viimeaikoina henkilö, jonka kanssa olen jokusen kerran ollut melkein itkuun asti törmäyskurssilla, on jopa hieman pehmennyt suhteeni ja pystymme nykyisin keskustelemaan jo varsin vaivatta ilman, että ollaan ennen pitkää napit vastakkain ja palkokasvit hengityselimissä.


Viikonloppuna on firman "pikkujoulut". Lystiä kyllä päästä työkavereiden kanssa illanviettoon vaikkei edellisistä kemuista vielä pitkään olekaan. Ja itselle kun nämä kemut eivät ole hyvä sauma päästä sekoilemaan (tiedätte mitä tarkoitan) työkavereiden kanssa vaan ihan tosiaan kiva tavata mukavia tyyppejä myös työajan ulkopuolella. Tilaisuuden henki on tosin kutsun perusteella hieman jäykähkö, mutta parhaat kemuthan alkavat vasta jatkoilla, että eiköhän sitä puheenaiheita jälleen saada aikaan seuraaviksi viikoiksi...

Huomenna menen ensimmäistä kertaa elämässäni laitattamaan ripsiini lisuketta. Ihan meinaa jännittää - onneksi ripsientekijä on tuttu ihminen. Viime viikonloppuna tein jo hankintoja, joiden kanssa yhteiselo uusien, hienojen ripsien kanssa lähtee rullaamaan. Uimalasit ja öljytön silmämeikinpoistoaine. Ensimmäiset siksi, että ripsiä ei saa laiton jälkeen kastella pariin päivään ja jälkimmäinen ihan noin jokapäiväiseen käyttöön jottei ala sulkasato silmäripsissä heti ensimmäisellä viikolla. Luulisi moisten hankintojen olevan ihan "sen kun käyn ostamassa" -tasoa, mutta voin kertoa, että ei kyllä ole. Ensimmäisiä metsästin arviolta viidestä kaupasta ja jälkimmäinen osui käsiini vasta kolmannella yrityksellä. Mutta nyt niitä on ja poistoainetta ostin samalla jo vähän varastoonkin että jos (lue: kun) tästä ripsihommasta innostuu oikein kunnolla.