Niitä päiviä kun...

...voisi helposti nylkeä paljain käsin muutaman riivinraudan ja tehdä sen vielä varsin suurta mielihyvää tuntien.

Ai jumalan pyssyt ja puukuulat, että joskus toivoisi olevansa piirun verran rohkeampi ja kykenisi sanomaan päin pläsiä kaiken, mitä oikeasti ajattelee. Tänään oli jälleen juuri sellainen päivä, kun olisi suotavaa omata kyseinen piirre! Voisikohan hakeutua johonkin "näin puhut suusi puhtaaksi" -kurssille?

En edes viitsi saati jaksa avautua aiheesta juurikaan tätä enempää. Alkaa verenpaineet kohoamaan jo silkasta ajatuksesta.

Onneksi meiltä töistä löytyy muutama sellainen ihminen, joiden kanssa yhteistyö sujuu joka kerta yhtä kitkatta ja mutkatta. Ei tarvitse olla aina edes samaa mieltä, ja silti saadaan aikaan sujuvasti (ainakin useimmiten) kaikkia tyydyttävä kompromissiratkaisu. Eikä tarvitse kenenkään siitä mieltään pahoittaa. Ehkäpä näissä ihmisissä piilee se salaisuus, millä sitä jaksaa nämä hankalimmatkin päivät jotenkin sitkutella työvuoron loppuun saakka.

Mutta sitten vähän toisiin aiheisiin...

Käytiin tosiaan reilu viikko sitten katsomassa iki-ihanat Backstreet Boysit Helsingissä. Kyllä kannatti lähteä! Soittivat käytännössä kaikki hiteiksi luokiteltavat kappaleensa ja hieman oli itselläkin ääni käheänä kun Hartwall Arenalta poistuttiin. Niin sitä vaan vanhakin innostuu... :D Käytiin vielä tarkistamassa keikan jatkotkin siellä Tigerissa ja oli aika likellä ettei kaveri saanut ympäripuhuttua minua VIP-jatkoille! Onneksi sain pidettyä pääni ja hyvä niin, koska olisi mennyt 50 euron pääsylippu melkolailla kankkulan kaivoon. Jälkikäteen kuvista päätellen oli ollut siellä jatkoilla niin paljon porukkaa kun vaan tila antaa myöten eli oltaisiin nähty ehkä Bäkkäreiden päälaet vilaukselta.

Muutenkin Helsingin reissu oli varsin onnistunut. Lauantaina hieman shoppailtiin ja käytiin illalla syömässä Iguanassa. Sitten tuhottiin vielä majapaikan emännän kanssa pullo punaviiniä lauantai-illan kunniaksi. Sunnuntaina ei sitten oikein muuta ennätettykään kun istua aamiaispöydässä yli kaksi tuntia juoruten, pakata tavarat ja kiitää pikapikaa bussille ja kotimatkalle. Viimeistään elokuussa uudelleen kun menemme kaverin kanssa katsomaan Cheekkiä Olympiastadionille.

Menneenä lauantaina taas kävimme katsomassa Jenni Vartiaisen keikan paikallisessa baarissa. Keikka oli alunperin suunniteltu pidettävän kauppakeskuksessa, mutta teknisistä syistä (tai näin on annettu ymmärtää) keikka siirtyikin baarin puolelle. Showssa itsessään ei ollut vikaa, mutta on nämä baarikeikat vaan niin...no...baarikeikkoja. Vielä niistä muutama vuosi sitten sai ehkä enemmän irti kun oli hankkinut itsensä siihen kuntoon, missä nytkin tuolla keikalla ihmisistä valtaosa vaikutti olevan. Mutta nykyisin se tungos, huono ilma ja känniääliöt pistävät pinnan kiristymään vaikka olihan sitä itsekin ennättänyt pari "rohkaisua" ottaa. En näemmä kuitenkaan riittävästi...

Ja koitimme olla ovelia ja vaihtaa kapakkaa samantien kun keikka loppui. Virhe! Ensin jonotettiin takkeja narikasta, sitten jonotettiin seuraavaan baariin sisälle, jossa toki piti jonottaa lipunmyyntiin, baaritiskille, vessaan ja vielä pois lähtiessäkin narikassa. Eikä se lysti siihen loppunut: mättöhimon yllätettyä jonotin grillillä ja sieltä selvittyäni oli vuorossa taksijono. Kotiin sentään pääsin jonottamatta.

Kyllä sitä näiden ahdistusviikonloppujen jälkeen osaa taas arvostaa koti-iltoja entistä enemmän. Ehkä se häly ja melu on jo niin nähty. Seuraavan kerran kyllä lähtee vasta varsin perustellusta syystä liikenteeseen. Tänäänkään en kyllä ole vielä ihan vakuuttunut, että löytyykö niin perusteltua syytä  seuraavan vuoden aikana.