Ei mitään uutta tämän taivaan alla

On taas se meidän kaikkien niin kovin rakastama vuodenaika jolloin väkisinkin meinaa masentua. Vaikka syksyssä onkin omat kivatkin puolensa, niin kyllä vähenevä valo, ankeus, harmaus, vesisateet jnejnejne vetävät mielen matalaksi. Joskin tänään nyt ainakin oli poikkeuksellinen kaunis syyskeli kun töistä lähdin. Oikein sai aurinkolasit viritellä nenälleen auton rattiin hypätessään!

Mutta toisaalta syksyssä on tällaiselle itseni kaltaiselle lällyilijälle paljon kivaakin. Voi toisinaan (ehkä vähän liiankin usein oikeammin) rötkähtää viltin kanssa sohvalle ja katsoa jotain aivojen lopullisen nollaamisen suorittavaa tuubaa tv:stä. Kynttilöitä en uskalla tuoda näkösälle edes ilman sytyttämistäkään. Täystuohoksikin kutsuttu koiran penikka kun söisi ne taatusti samantien parempiin suihin. Enkä ole ihan varma, mitä kynttilä tekee koiran ruoansulatukselle. Enkä kyllä sen puoleen välitä testatakaan.

Toisekseen kun ilmat viilenee (en siis ole helteistä valittaja vaan nautin kyllä kesäkeleistä ihan suunnattomasti), niin voi tosissaan miettiä että pitäisikö näille vyötärön seudulla höllyville vararenkaille edes yrittää tehdä jotain. Aika ei riitä rantakuntoon ensi kesälle, mutta saisi edes välit soimaavan omatunnon kanssa kuntoon kun toisinaan korvaisi herkkujen mussuttamisen sohvan nurkassa vaikka kuntopyöräilyllä. Suunnitelma on tehty vaan vaatiiko se toteutus nyt jotain liikehdintää?

Työmaalla olen saamassa pari melkoista rutistusta valmiiksi tältä syksyltä. Toki tiedän kyllä ihan kokemuksesta, että kyllä tilalle tulee uusia pikkukivoja proggiksia. Eli tuskin työt loppuvat tämän viikon jälkeen, mutta jos olisi vähän toisenlaisia hankkeita työpöydällä seuraavien viikkojen aikana. Ollut kyllä sellaista bernhardilainen nenästä toisensa jälkeen menoa koko syksy. Ei yhtään sellaista hanketta, joka olisi mennyt alusta loppuun kunnialla. Aina jotain kompasteluja ja sivuraiteita, että meinannut kyllä usko loppua.

Pahinta päänvaivaa on kyllä aiheuttanut se, että useimmiten sitä kyllä syyttää itseään vastoinkäymisistä ja herää miettimään, että olenko minä oikeasti niin epäkelpo ihminen näihin hommiin ettei hommat vaan suju ongelmitta! Mutta toistaiseksi olen koonnut itseni ja jatkanut porskuttamista vaikka olisi lähinnä tehnyt mieli ottaa työavaimet nipusta, jättää ne vähin äänin työpöydälleen ja sulkea ovi viimeisen kerran selkänsä takana. Mutta kun sen verran sitkeää tekoa ja pirullinen luonne ettei vaan VOI antaa periksi.

Omien heikkouksien todellinen tajuaminen kyllä ärsyttää ja kiukuttaa suunnattomasti. Kun ei vaan oikeasti OSAA! Ja samoin kun useimmissa muissa paikoissa, ei ole kyllä aikaa sen suuremmin opetellakaan. Se on vaan saatava hommat purkkiin miten kuten parhaaksi näkee ja taitaa. Ja toisten kun on sietämättömän vaike käsittää, että en ole ihan seppä syntyessäni ja teen tolkuttomia määriä virheitä. Silti odotukset lyödään vähän turhan korkealle. Tai sitten olen itse se, joka ne odotukset asettaa itselleen ja petyn kun en ihan niihin ylläkään. Ei vaan kantti anna periksi tehdä "sinne päin" kun voi tehdä justjetsulleen silleen kun suunniteltu ja sovittu. Sitä perfektionistin ihanaa arkea.

Kuolema kuittaa univelat...

Ehkä vähän dramaattinen otsikko, mutta jotenkin sopii tähän kuoleman väsyneeseen olotilaan.

Ensiksi alle viisi päivää töitä täydellä höyryllä ja siihen päälle vielä todellisen ylipitkä shoppailupäivä. Kyllä on viimeisetkin mehupisarat puristettu noiden voimalla. Aamulla ei tänään edes suuremmin väsyttänyt kun heräsin yhdeksän jälkeen, mutta päivän mittaan on alkanut kyllä silmäluomi painaa aika tavalla!

Oltiin äitimamman kanssa eilinen päivä Tuurin ihmeellisessä maailmassa tuhlaamassa. Päivä oli kaiken kaikkiaan mitä mainioin. Äidin kanssa on kivaa olla reissussa kun se ei stressaa turhia mistään. Tavaraa päätyy ostoskärryihin ja toinen toiselle kivoja löytöjä tehden päivä menee kuin siivillä! Samoin kävi eilen.

Reissu oli sellainen ns. turistimatka. :D Eli siis paikallinen linja-autoyhtiö järjesti matkan ja vaikutti olleen suosittu juttu, koska oli bussi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Bussi koppasi kyytiin aamulla heti puoli kahdeksan jälkeen ja kotiin tulin iltayhdeksän tietämissä. Oli kyllä aika veto poissa illalla kun pääsi saunaan ja rojahti sen jälkeen katsomaan Julkkis-BB:tä.

Haluatte kuitenkin tietää shoppailuistani, eikö niin? Itselleni ostin yllättäen muutaman kynsilakan sekä muita kosmetiikkatuotteita, yhden kaulakorun ja niiden lisäksi muutamia kukkasipuleita istutettavaksi kukkapenkkiin. Muutoin ostoskassi täyttyi miehekkeen synttärilahjoista sekä tuliaisista koirille. Ihan sellaista totaaliseen turhaa rojua onnistuin välttelemään, kaikki mitä ostin, tuli käyttöön ja tarpeeseen. Äiti osti meille saunaan laudeliinat, joita olen itse suunnitellut ostavani jo aika kauan...

Äiti jo kyseli, että lähdetäänkö marraskuussa uudelleen vastaavalle reissulle. En ihan heti ainakaan suostunut, pitänee miettiä. Tokihan sitä voisi ottaa tuon jo hieman joululahjashoppailureissuna. Saahan nyt nähdä, mitä se teettää.

Taitaa sohva kyllä kutsua taas. Ehtisi kyllä hetkeksi ihan oikeasti ummistaa silmänsäkin, koska uuniin tökkäämäni karjalanpaisti saa muhia vielä kyllä miltei tunnin. Lihapaketissa ollut paisto-ohje on kyllä puuta heinää: sen mukaan paisti valmistuisi vaivaisessa parissa tunnissa. Meillä on kyllä ollut kotona aina tapana muhittaa paisteja joskus yön ylikin leivinuunissa miedossa lämmössä. Nyt on paisti ollut jo sen vajaa 3 tuntia ja äsken kun tutkin lihan kypsyyttä, ni saa kyllä huoletta olla vielä hetken jos toisenkin... Paistin pitää olla sellaista pehmeää ja suussa sulavaa eikä mitään sitkeää purkkaa!

Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille yhteisesti ja erikseen. :)