Ei mitään uutta tämän taivaan alla

On taas se meidän kaikkien niin kovin rakastama vuodenaika jolloin väkisinkin meinaa masentua. Vaikka syksyssä onkin omat kivatkin puolensa, niin kyllä vähenevä valo, ankeus, harmaus, vesisateet jnejnejne vetävät mielen matalaksi. Joskin tänään nyt ainakin oli poikkeuksellinen kaunis syyskeli kun töistä lähdin. Oikein sai aurinkolasit viritellä nenälleen auton rattiin hypätessään!

Mutta toisaalta syksyssä on tällaiselle itseni kaltaiselle lällyilijälle paljon kivaakin. Voi toisinaan (ehkä vähän liiankin usein oikeammin) rötkähtää viltin kanssa sohvalle ja katsoa jotain aivojen lopullisen nollaamisen suorittavaa tuubaa tv:stä. Kynttilöitä en uskalla tuoda näkösälle edes ilman sytyttämistäkään. Täystuohoksikin kutsuttu koiran penikka kun söisi ne taatusti samantien parempiin suihin. Enkä ole ihan varma, mitä kynttilä tekee koiran ruoansulatukselle. Enkä kyllä sen puoleen välitä testatakaan.

Toisekseen kun ilmat viilenee (en siis ole helteistä valittaja vaan nautin kyllä kesäkeleistä ihan suunnattomasti), niin voi tosissaan miettiä että pitäisikö näille vyötärön seudulla höllyville vararenkaille edes yrittää tehdä jotain. Aika ei riitä rantakuntoon ensi kesälle, mutta saisi edes välit soimaavan omatunnon kanssa kuntoon kun toisinaan korvaisi herkkujen mussuttamisen sohvan nurkassa vaikka kuntopyöräilyllä. Suunnitelma on tehty vaan vaatiiko se toteutus nyt jotain liikehdintää?

Työmaalla olen saamassa pari melkoista rutistusta valmiiksi tältä syksyltä. Toki tiedän kyllä ihan kokemuksesta, että kyllä tilalle tulee uusia pikkukivoja proggiksia. Eli tuskin työt loppuvat tämän viikon jälkeen, mutta jos olisi vähän toisenlaisia hankkeita työpöydällä seuraavien viikkojen aikana. Ollut kyllä sellaista bernhardilainen nenästä toisensa jälkeen menoa koko syksy. Ei yhtään sellaista hanketta, joka olisi mennyt alusta loppuun kunnialla. Aina jotain kompasteluja ja sivuraiteita, että meinannut kyllä usko loppua.

Pahinta päänvaivaa on kyllä aiheuttanut se, että useimmiten sitä kyllä syyttää itseään vastoinkäymisistä ja herää miettimään, että olenko minä oikeasti niin epäkelpo ihminen näihin hommiin ettei hommat vaan suju ongelmitta! Mutta toistaiseksi olen koonnut itseni ja jatkanut porskuttamista vaikka olisi lähinnä tehnyt mieli ottaa työavaimet nipusta, jättää ne vähin äänin työpöydälleen ja sulkea ovi viimeisen kerran selkänsä takana. Mutta kun sen verran sitkeää tekoa ja pirullinen luonne ettei vaan VOI antaa periksi.

Omien heikkouksien todellinen tajuaminen kyllä ärsyttää ja kiukuttaa suunnattomasti. Kun ei vaan oikeasti OSAA! Ja samoin kun useimmissa muissa paikoissa, ei ole kyllä aikaa sen suuremmin opetellakaan. Se on vaan saatava hommat purkkiin miten kuten parhaaksi näkee ja taitaa. Ja toisten kun on sietämättömän vaike käsittää, että en ole ihan seppä syntyessäni ja teen tolkuttomia määriä virheitä. Silti odotukset lyödään vähän turhan korkealle. Tai sitten olen itse se, joka ne odotukset asettaa itselleen ja petyn kun en ihan niihin ylläkään. Ei vaan kantti anna periksi tehdä "sinne päin" kun voi tehdä justjetsulleen silleen kun suunniteltu ja sovittu. Sitä perfektionistin ihanaa arkea.