Olen kuullut melko monta "tarinaa" siitä, miten anopit ovat yksiä riivinrautoja ja kaikkitietäviä nipoja, ketkä tunkevat nenänsä kaikista mieluiten niihin asioihin, jotka eivät heille millään muotoa kuulu. Tai sitten niitä anoppeja, joiden mielestä sille omalle kullannupulle kukaan nainen/mies ei ole kyllin hyvä ja antaa kantansa näkyä ja kuulua erittäin selvästi. Taikka näitä, joille miniä/vävy on täysin yhdentekevä tyyppi ja mitä harvemmin kohtaa, sen parempi.
En tiedä voiko tätä miltei verrata lottovoittoon ja muuhun merkittävään onnenkantamoiseen, mutta oma anoppini (tai onko se siis virallisesti anoppi kun ei olla miehekkeen kanssa naimisissa?) on kyllä silkkaa kultaa. Ei ole asiaa, jossa hän ei auttaisi sillon kun apua tarvitaan ja ei millään muotoa vaikuta tekevän sitä pelkästä velvollisuuden tunnosta. Ja homma toimii myös mutkatta toiseenkin suuntaan ja jeesiä annetaan myös sinnekin suuntaan asiassa kun asiassa.
Toisia ehkä kammottaisi asua näinkin lähellä appivanhempia (ja jos totta puhutaan, niin olin aluksi hieman epäileväinen itsekin), kun me nyt asumme. Mutta minkäänlaista ongelmaa ei ole kyllä ilmaantunut. Itseasiassa ihan hyväkin että välimatkaa ei ole juuri mitään, koska muuten nähtäisiin ehkä kerran tai kaksi vuodessa, sen verran vähemmän sukurakas mieheni on. Eikä kyse ole huonoista väleistä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kyläily ei kuulu miehen mielenkiinnon kohteisiin.
Ja aina on ns. ovet avoinna kun kylään mennään eikä tarvitse tuntea olevansa jotenkin ei-toivottu. Hetki sitten istuttiin pitkä tovi kahvilla ja höpistiin ihan jonnenjoutavia. Ihan siihen tyyliin kun voisin jutella oman äitini tai ystäväni kanssa. Ok, on aika makeaa tekstiä, mutta kaikkien kauhutarinoiden kuulemisen jälkeen sitä vaan on varsin huojentunut, että omalle kohdalle on sattunut vähän toisenmoinen anoppikokelas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti