Hengissä

Pitääpä nyt viimeinkin päättää tämä radiohiljaisuus.

Mitään selkeää syytä en kyllä osaa kertoa, miksi näinkin pitkä tauko taas postailussa. Ehkä olen syksyn laiskistama. Tai muuten vaan aikaansaamaton, kuten yleensäkin.

Suuren suuria muutoksia elämässä ei ole kyllä tapahtunut tänä mykkyyden aikana. Töissä painettu menemään kuin pieni eläin ja hetkittäin kyllä käy mielessä, että olisiko joku toisenlainen ura valinta sittenkin parempi. Mutta tähän saakka kliseinen sanonta "ei se vaihtamalla parane" on pitänyt kiinni tässä nykyisessä ja pitänee jatkossakin kunnes toisin todistetaan.

Tapasin pitkästä aikaa esimiestäni viime viikolla kasvokkain ja päästiin puhumaan mieltä hiertäneistä asioista. Toki tiesin jo etukäteen, että ei ole pomollakaan sitä kaikkea korjaavaa taikasauvaa, mutta jotenkin kevensi mieltä kun sai sanottua asioista ääneen henkilölle, joka edes teorian tasolla voi muuttaa asioita parempaan.

Mutta toinen juttu nyt ei sitten niin mukava tavallaan olekaan. Tai on toki, mutta ei aivan sitä, mitä olisin sen halunnut olevan. Olen siis ollut samassa firmassa kohta kuusi vuotta. Määräaikaisesta työsuhteesta määräaikaiseen siirtymällä. No, kysyt varmaan kohta, että miten se on mahdollista. Kyllä se vaan on. Pykälät on täyttyneet ja työsuhde jatkunut. Nykyinen sijaisuuteni siis jatkuu ensi keväälle ja tokihan ajattelin, että SITTEN saisin viimein sen toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen ilman mitään lisämerkintöjä. Ei sitten näemmä tapahdu. Ensi vuodeksi saisin kaiketi töitä, mutta sen jälkeen taas kaikki auki.

En suoranaisesti lupautunut tuohon, joskaan en myös kieltäytynykään. Viikonlopun aikana mietin asiaa ja vaikka miten pidän työstäni ja työkaverit ovat ihania, niin kaikesta voisi alkaa päätellä, että ikinä minusta ei vakituista tuohon firmaan tehdä. On siis ehkä hyväksyttävä se tosiasia, että joko roikun tuolla niin pitkään kun työnantaja sen sallii näillä "epämääräisillä" sopimuksilla tai sitten käännän kelkkani toiseen suuntaan ja vaihdan alaa.

Nimittäin on minulla kuitenkin olemassa niitä muitakin tulevaisuuden haaveita kun juosta uraohjuksena oravanpyörässä lopun elämääni. Ehkä haluan perheen joku päivä. Ehkä haluan mennä naimisiin pankin kanssa ja ottaa hävyttömän ison lainan unelmakotia varten. Ehkä haluaisin ylipäänsä tehdä suunnitelmia eteenpäin elämässäni enemmän kuin puoli vuotta kerrallaan. Ja todennäköisesti nykyinen työnantaja ei voi olla tässä projektissa mukana siten kuin tahtoisin.

Öh. Menipä taas töistä puhumiseksi. Sen verran kyllä vielä, että olen kaavaillut hakevani kevään hauissa kouluun. En ole ihan vielä päättänyt, että mitä haluaisin opiskella, mutta ajatuksia on. Kunpa vaan saisi aikaiseksi alkaa tutustua ensi vuoden opiskelutarjontaan...

Mennyt viikonloppu olikin hyvin en ole koskaan ennen -henkinen. Perjantai-iltana innostuin leipomaan empanadoja ensimmäistä kertaa elämässäni. Hyviä tuli eikä olleet edes vaikeita! Suosittelen kokeilemaan vaikka tällä ohjeella. Lauantain olin ensimmäistä kertaa ikinä valjakkokoira kisoissa. Ja sunnuntaina tein ensimmäisen kerran kalakeittoa! Ja vielä valkoiseen liemeen eli ts. kermaan. Pitää kehaista, että oli kyllä hyvää. Teen todennäköisesti toistekin kun nyt pääsin jonkinasteisesta kalakeittokammostani eroon. Kenties lapsena syödyt sadat ja taas sadat kalakeitot täyttivät kiintiöni useammaksi vuodeksi...

Tänä iltana taidan loikata taas kuntopyörän selkään. Eilen iltana tuli poljettua 15 kilometriä puoleen tuntiin ja jos tänään vähintään saman matkan rykäisisi. Sen verran on haitarilla taipumusta ottaa itseensä kuntopyöräilystä, että pitää ottaa hieman kevyemmin näin taas innostuksen alussa. Ei ehkä vielä paljon kunto kohoa, mutta kyllä se täytyy myöntää että olo on jotenkin hurjan hyvä tuollaisen pienenkin hien irrotuksen jälkeen. Josko nuo vararenkaatkin joku päivä edes hieman pienenisivät kun tarpeeksi polkee...