Olen ehkä avautunut aiheesta jo ihan riittävästi ja ne, joita ihanien työkavereideni hehkuttaminen kyllästyttää: palataan sitten seuraavassa postauksessa.
Myönnän olevani ehkä turhan hanakka luomaan ihmisistä hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä jo ihan ensikohtaamisella. Ok, ensivaikutelma on tärkeä, mutta etenkin töissä olen huomannut, että on syytä antaa se toinenkin mahdollisuus.
Miltei jokainen, jonka kanssa tulen tätä nykyä parhaiten juttuu ovat olleet niitä, joista aluksi olen ajatellut "voiko minulla olla mitään yhteistä tämän tyypin kanssa???" tai "ihan oikeastiko olette sitä mieltä, että tässä seurassa pitäisi töitä tehdä???". Onneksi nämä ajatukset ovat haihtuneet ja näistä hienoisia epäilyksiä aiheuttaneista ihmisistä on muotoutunut ihan oikeasti kavereita ja jopa ystäviä minulle.
Ja vaikka se voi kuulostaa pieneltä ja mitättömältä, mutta sellaisena päivänä kun kiire on mahdoton ja tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan, voi ihan pienen pieni arkinen juttutuokio ja huomionosoitus piristää mieltä. Eilen esimerkiksi yksi työkaveri tuli piipahtamaan työpisteelläni ja totesi "piti tulla ihan livenä katsomaan pitkästä aikaa". Ja kun asia tuli ihan vilpittömästi, niin ihan mieltä lämmitti. Ja tänään tuli sähköpostia "onpa ihanaa kun minulla on tällainen dreamteam!". :)
Kun tämä sijaisuuspesti tosiaan lähenee loppuaan, olen jokusen kerran myös miettinyt, että mitä jos työni eivät enää jatkukaan reilun kuukauden kuluttua? Minulle tulee ihan oikeasti ikävä noita ihmisiä. (Juu-u, on niitäkin joita EI niin tule ikävä...) Ok, eiväthän he maapallolta häviäkään, mutta jotenkin tiedän, että osan kanssa tuskin tulee erityisemmin yhteyttä pidettyä vaikka juttuun tullaankin. Osa nyt tietysti on jo niin tiivis osa omaa elämää, että yhteydenpidon lopettaminen ei tule kuuloonkaan. Mutta entäs sitten ne, keitten kanssa vaihdat kuulumiset ja joiden kanssa heität herjaa ruokatunnilla tai palavereissa?
Toivotaan siis, että tämä murhe on aiheeton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti