Tänään sain tiedon, että työsuhteeni jatkuu nykyisellään vuoden loppupuolelle saakka. Tavallaan tieto on huojentava, mutta toisaalta paniikkiviisari heilahti pari kertaa uhkaavasti kohti maksimilukemia. Koska niiiiiin paljon on tulossa asioita, joita en ole tehnyt omin päin ja ennätin jo toivoa, että ne ei välttämättä ennätä langeta minun kontolleni.
Toisin siis kävi. Ehkä tämä(kin) pitää ottaa haasteena vastaan mahdollisimman avoimin mielin. Kauhusta vapisten. No mutta onhan sitä tosiaan iloinen, että työt jatkuvat vielä ihan hyvän aikaa. Tokikaan työsuhteen muoto ei tällä erää muutu muuksi, sijaisuus vaan jatkuu. Mutta näillä mennään.
Jatkuvasti kyllä seuraan työmarkkinoita tällä alueella siinä toivossa, että se unelmien työpaikka tulisi haettavaksi. Vakituinen sellainen. Nykyistä työtä en moiti muuta kun juuri tuolta työsuhteen muodon osalta kun en ole "oikea vakituinen". Sijaisuuden loppuun saakka olen luonnollisesti töissä täysillä viikkotunneilla, mutta sen jälkeen jos on vaikka tarpeen vähentää työväkeä niin olen kyllä laatusti ensimmäisenä liipaisemalla ollessani ainoa mainitunlaisen sopimuksen duunari. Ja mikäänhän ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Tänään meitä valokuvattiin töissä. Ai maailma että sattui ja huomenna sattuu vielä enemmän kun se potretti julkaistaan päivän lehdessä. Hävettää jo omalta osaltani etukäteen. Valokuvattavana oleminen on ehkä luettavissa maailmankaikkeuden kiusallisimpien asioiden top vitoseen. En vain osaa olla mitenkään rennosti ja näytän juuri niin urpolta kun vaan olla ja taitaa joka ikisessä kuvassa. Ehkä se sitten vaan on totuus? Mitäs sitä peiliä syyttämään jos naama on vino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti